Taidolla, tuurilla vai riskillä?

"Agility eli koirien esteratakilpailu on laji, jota voi harrastaa kuka tahansa. Se on avoin kaiken rotuisille koirille, myös sekarotuisille. Agilityssä menestyminen edellyttää koiralta yhteiskuntakelpoisuutta, hyvää fyysistä kuntoa, toimintakykyä ja ennen kaikkea hyvää yhteistyötä ohjaajan kanssa." - Kennelliitto

---

Postauksen kuvituksena on kokoelma YouTube-videoita, joissa on erilaisia agilityssä tapahtuvia tapaturmia havainnollistamaan riskejä. Videot voivat olla järkyttäviä ja epämiellyttäviä katsoa.

---

Agilityä kuvataan hauskaksi ja vauhdikkaaksi lajiksi. Sen sanotaan kehittävän koiran ja ohjaajan yhteistyötä. Useat ohjaajat innostuvat agilityharrastuksen kautta kehittämään myös omaa kuntoaan entistä monipuolisemmin ja aktiivisemmin. Agility on useimpien koirien mielestä parasta maailmassa, ne palavat halusta päästä radalle kun odottavat vuoroaan. Ohjaajille agility tarjoaa mahdollisuuden haastaa itseään niin fyysisesti kuin psyykkisesti, ongelmatilanteessa saa oikeasti pistää kaiken peliin kun koittaa ymmärtää, miksei joku homma toiminutkaan niin kuin alunperin suunnitteli. Agility on myös paljon muutakin kuin kaikki tämä, se on äärimmäisen riskialtis ja koirille potentiaalisesti vaarallinen laji.

Oma agilityhistoriani alkaa vuodesta 2004 kun näin ensimmäistä kertaa agilityä. Olin hevostallin kevättapahtumassa, jossa oheisohjelmana oli myös agilitynäytös. Dora 9v vakuuttui välittömästi ja äidin pienen kannustuksen jälkeen olinkin ilmoittautunut silloisen kääpiösnautserini kanssa alkeiskurssille. Pari vuotta ehdin harrastaa ja jokusen startin kilpaillakin silloin, kunnes muutot, muuttuvat elämäntilanteet ja sopivan koiran puute ajoivat minut pois agilitykentiltä. Viime vuonna, yhdeksän vuotta ensikosketuksen jälkeen, päädyin harrastamaan lajia Topin kanssa. Tätä kirjoittaessa meillä on Topin kanssa takana 8kk agilityharjoittelua sekä kaksi virallista agilitystarttia. Tauon aikana monet asiat ovat muuttuneet, ja nyt kun olen taas aktiivisemmin agilitymaailmassa mukana, on myös lajin kyseenalainen puoli tullut esille.

Radat vaikeutuvat profiileiltaan, estekorkeudet ja -koot ovat vähintäänkin epäreiluja osalle koirista, ihanneajat ovat tiukempia, koirien kanssa edetään nopeammin, treenataan useammin ja kovempaa ja loukkaantumisia tapahtuu. Ja niitä loukkaantumisia tapahtuu paljon.

En voi väittää, että kaikki olisi ollut paremmin kymmenisen vuotta sitten, ei varmasti. Toki positiivistakin kehitystä on lajin parissa tapahtunut ja toisaalta nuorempana minulta varmasti on jäänyt paljon huomaamatta ja ymmärtämättä. Mutta tämän muutoksen perusteella mitä näen nyt, hirvittää ajatella miltä agility näyttää vuonna 2024.

 

Agility sopii jokaiselle koiralle

Vaikka agilityä voi jollain tasolla ja tavalla varmasti jokainen koira harrastaa on syytä muistaa, ettei jokaisesta koirasta ole huipulle, eikä jokaisen koiran kanssa ole edes järkevää lähteä tavoittelemaan huipulle pääsyä tai ylipäätään kilpailutuloksia. Eri rakenteiset koirat selviytyvät esteistä eri tavoilla, on aivan eri asia heittää joku isohko mini-koira puomille kuin valtava molossi. On eri asia hypyttää maksikorkeuksia fiksurakenteisella belgillä kuin huono-onnisella koikkerilla joka on venähtänyt puoli senttiä "liian korkeaksi" ja joutunut maksiluokkaan. Agilityn harrastelu voi sopia kaikille, mutta pelkään, että liika markkinointi kaikkien koirien lajina saa etenkin uudemmat ohjaajat kuvittelemaan, että jokaisen koiran kanssa voi tehdä agilityä tosissaan ja tavoitteellisesti, unohtaen koirien yksilöllisen kapasiteetin.

Agilityn voi harrastusvaihtoehdoista myös poissulkea samantien jos koiralla on luustossa jotain häikkää tai koiralla on taipumusta lihasongelmiin tai sen liikkeen ja käytöksen vuoksi on syytä epäillä edellämainittuja. Kokeneet harrastajat usein läpivalaisevat koiransa ennen varsinaista lajiharjoittelua, mutta aloittelevat, ensi kertaa agilitykentälle saapuvat ohjaajat eivät usein tällaista tee. Ainakaan minun tiedossani ei olisi, että yksikään harrastusseura vaatisi koiran terveeksi toteamista ennen harrastuksen aloittamista vaan vastuu on ohjaajalla. Aikamoinen vastuu vaikka ensimmäisen koiran omistajalle, jolta puuttuu kokemuksen tuoma tietotaito esimerkiksi kipukäytöksen ja koiran liikkeen osalta.

Missä tahansa, milloin tahansa

Agilityä harrastetaan aivan ala-arvoisilla pohjilla. On loppuunkulutettuja tekonurmia, jotka laitetaan agilitykäyttöön, kun ne eivät sovellu enää esimerkiksi turvalliseen jalkapalloiluun. On halleja joiden pohjat menevät liukkaaksi hiemankin kosteammalla ilmalla. On kovia ja epätasaisia maapohjia, jotka kylmillä keleillä ovat täysin joustamattomia. Pahaa teki katsoa tämän vuoden agilityn SM-kilpailuja, ja etenkin perjantai-iltana pahasti kastunutta jäähallin parkkipaikkaa. Aivan oma lukunsa on tietenkin ulkonurmikentät, jotka säiden armoilla ollessaan voivat olla siedettäviä tai aivan katastrofaalisia, sateista riippuen.

Taas voimme palata aloitteleviin agilityharrastajiin, jotka eivät osaa kiinnittää huomiota pohjiin. Monet harrastajat ovat myös vaikeassa tilanteessa, jossa valinnanvaraa ei ole. Itsekään en ole tyytyväinen nykyisen hallin tai kentän pohjaan, mutta seuran ollessa ainut budjettiini sopiva vaihtoehto olen tilanteessa, jossa vaihtoehtoina on harrastuksen lopettaminen tai nykyiseen tyytyminen. Hyvissä puitteissa on usein se huono puoli, että ne maksavat. Niin kauan kuin agilityä ei tueta esimerkiksi laajemmin verovaroin muiden urheilulajien tapaan, ovat ainoina maksumiehinä harrastajat. Aina voi haaveilla, mutta mikäli useimmat harrastajat eivät ole valmiita tuplaamaan harrastuskuluja on turha kuvitella suurien muutosten tapahtuvan.

Vaikka kotipiha-agility on pitkälti tuomittu tosiharrastajien silmissä, niin monet päätyvät harrastelemaan agilityä tai "agilityä" kotipihoissaan. Halvimmillaan alkuun taitaa päästä satasen setillä jossa on jokunen muovieste ja vaikka lasten leikkitunnelilla. Monesti tällaisessa kotipihaharrastelussa mennään mönkään jokaisen riskin kohdalla, mutta erityisesti nostan esille sen millaisissa kotipihoissa sitä harrastelua tehdään. Olen nähnyt videon jossa koira hyppää varmaankin n. 70cm esteen pihalaatoituksen päällä. Olen nähnyt videoita joissa agilityä tehdään sateessa tai heti sateen jälkeen liukkaalla nurmella. Olen kuullut, että agilityä tehdään lumisilla kentillä talvella. Kaikista huolestuttavinta tämäntyyppisessä touhuamisessa on se, ettei siellä kodeissa useimmilla ole päteviä kouluttajia neuvomassa. Palaute tulee vaikkapa epäasiallisena paskamyrskynä sosiaalisen median kautta, kun tietämätön ohjaaja haluaa näyttää videon hauskasta harrastuksestaan. Kukaan ei ikinä kerro, löytääkö ohjaaja punaisen langan epäasiallisten ja vihaisten viestien keskeltä, vai päättääkö hän sulkea netin ja jatkaa harrastustaan kaikessa rauhassa, ilman videoita.

  </

Este kuin este, riski kuin riski

Kotiagilityn harjanvarret ja halvimmat mahdolliset pilipaliesteet ovat vaarallisia. Niiden vaarallisuudesta ei ole edes tarvetta puhua sen laajemmin tässä blogipostauksessa. Kevyet ja kaatuilevat esteet, muovirimat jotka pahimmillaan katkeavat teräviksi tikuiksi ja putket, joihin ei saa painoja fiksusti. Ne ovat yksiselitteisesti vaarallisia. Toki käsistään kätevät saavat aikaiseksi fiksujakin esteitä, mutta usein kun halutaan omaan pihaan esteitä, tingitään kustannuksista ja näin ollen vedetään mutkia suoriksi. En ole nähnyt toistaiseksi yhtäkään luotettavan näköistä, itse rakennettua kontaktiestettä. Kertokaa jos te näette.

Olen viime päivinä lukenut parin eri tutkimuksen tuloksia tähän aiheeseen liittyen. Journal of the American Veterinary Medical Association (JAVMA, linkki2, linkki3) teki kyselyn agilitykoirien ohjaajille koirien loukkaantumisista. Tutkimukseen osallistui 1 669 ohjaajaa ja heidän 3 801 agilitykoiraansa. Loukkaantumisia tapahtui eniten hyppyesteillä (16,2% loukkaantumisista), A-esteellä (14,6%) ja puomilla (11%). Clean Runin tuottamassa kyselytutkimuksessa kysyttiin ohjaajilta koirien loukkaantumisista. Vastanneille tapahtuneista loukkaantumisista miltei puolet tapahtuivat joko puomilla tai A-esteellä.

Tavallisilla hypyillä loukkaantumisia on paljon varmasti senkin vuoksi, että koirat agilityuransa aikana suorittavat normaalin hypyn useimmin. Näissä tutkimuksissa tätä ei ole huomioitu esimerkiksi tilastoimalla loukkaantumisten määrää vaikka sataa tai tuhatta toistoa kohden. Normaaleilla hypyillä loukkaantumisia ehkäistäisiin paljon hyppytekniikkaan panostamalla. Jokaisen koiran hyppytekniikkaan pitäisi kiinnittää huomiota. Nykyään tuntuu vallalla olevan käytäntö, jossa tekniikkaan puututaan vasta kun nollat jäävät putoavien rimojen vuoksi puuttumaan. Seurojen rivikouluttajat eivät uskalla puuttua hyppytekniikkaan koska epäilevät omia taitojaan. Olisi ehdottoman tärkeää tulevaisuuden kannalta saada hyppytekniikasta jokaisen ohjaajan ja kouluttajan asia, eikä vain yhden naisen tai yksien metodien juttu.

Kontaktiesteillä(kin) ongelmia voi aiheuttaa monet tekijät: ohjaajan virheet, haastavat lähestymiskulmat, heikkokuntoiset esteet, koiran virhearviot jne. Yhtenä isoimpana riskinä kontaktiesteillä pidän liukkautta. Vanhempiin esteisiin pito on saatu yleensä hiekkaisella maalilla maalaamalla, jossa ongelmana on kuluminen. Pito heikkenee pikkuhiljaa, joten olisi ehdottoman tärkeää tarkkailla jatkuvasti esteiden kuntoa ja huoltaa esteet ennen kuin ongelmia ilmenee. Uudemmissa esteissä käytetään myös paljon kumirouhetta, joka on aivan toimiva, muttei toki ikuinen sekään. Hiekkapohjalta kantautuu koirien tassuissa hiekkaa kontaktiesteille, mikä luonnollisesti vähentää pitoa. Sateella esteet ovat liukkaampia ja pakkasella kosteus voi petollisesti jäätyä esteille. Aika harva ohjaaja voi varmaan hyvillä mielin todeta, että tarkistaa kontaktiesteiden kunnon aina ennen niiden käyttöä.

Renkaan turvallisuus on mennyt onneksi valtavasti eteenpäin hajoavien renkaiden myötä. Ikävä kyllä kaikissa seuroissa ei varmasti vielä ole käytössä hajoavia renkaita (pakollinen 1.1.2017 alkaen).  Tosin hajoavat renkaatkaan eivät aina hajoa pienimpien koirien kohdalla ja olen kuullut juttuja, että koirat olisivat jääneet renkaan puolikkaiden väliin renkaan hajotessa. Uskon kuitenkin vakaasti, että renkailla tapahtumat vammat vähenevät tai ainakin lieventyvät turvallisempien esteiden myötä. Renkaallakin monet tapaturmat olisivat myös hyppytekniikan parantamisella ehkäistävissä. Viime kisoissa joita olin katsomassa rengas oli kolmosluokan koirilla hyppysuoralla ja täysin selvästä ja helposta lähestymisestä huolimatta renkaan hajotti moni maksikoira. Olisi mielenkiintoista nähdä samat koirat samassa tilanteessa muutaman hyppytekniikkatreenin jälkeen.

Muilla esteillä loukkaantumisia sattuu toki myös. Koira ei ehdi tajuta estettä ajoissa, se lähestyy sitä huonossa kulmassa tai yksinkertaisesti hahmottaa esteen koon tai tyypin väärin. Koirat loukkaantuvat kun ne hyppäävät keppejen keskelle, eivät ota riittävät pitkää hyppyä pituusesteellä tai tulkitsevat keinun puomiksi. Putkilla loukkaantumisia tapahtuu kun koirat liukastuvat ja surullisena esimerkkinä putkien riskeistä toimii nuorten European Openeissa kuollut malinois, joka loukkaantui juostessaan putken läpi. Putken painot olivat liian tiukalla ja koiran niskat katkesivat sen törmätessä putken sisällä joustamattomiin painoihin. Pussilla ongelmaksi tulee myös liukastumiset, sekä tyypillisemmin pienillä koirilla hätääntyminen ja pyöriminen kangasosassa.

Ensimmäinen askel esteiden turvallisuuden parantamiseksi olisi tarkastaa tällä hetkellä käytössä olevat esteet. Onko kontaktiesteillä riittävä pito? Ovatko hyppyjen rimat ehjiä? Ovatko putken painot toimivat? Renkaan turvallisuus? Pituuden kulmakeppien pystyssä pysyminen? Ovatko rimat hypyissä niin, että rimat pääsevät turvallisesti tippumaan koiran osuessa niihin? Riman ei koskaan kuuluisi pitää ääntä ilman tippumista, joten jos koira kolauttaa ilman, että rima putoaa maahan, olisi kannakkeet syytä tarkistaa ja kiskaista toista siivekettä aavistuksen kauemmas, jotta rima mahtuu liikkumaan kannakkeilta. Mikäli jonkin esteen kunto mietityttää on fiksuin vaihtoehto jättää se este käyttämättä ja olla yhteydessä esteistä vastaavaan henkilöön.

 

Tulevat tähdet, tenavatähdet

"Mitä voi tehdä 7vko ikäisen pennun kanssa?"

"Voiko 5kk ikäisen kanssa aloittaa jo agilityn?"

"Tästä tulee agilitykoira!"

Agilityä varten otetaan koiria siinä missä muitakin lajeja silmälläpitäen. Metsään mennään siinä vaiheessa, kun unohdetaan että agility on fyysisesti erittäin vaativa laji, joka ei sovellu keskenkasvuiselle pennulle. Toki pentujenkin kanssa voi jo jotain myös agilityn kannalta tulevaisuudessa tärkeitä asioita tehdä ja opetella, mutta varsinainen lajiharjoittelu ei sovi pennulle. Pentu voi käydä tutustumassa agilityhalleihin ja kisojen äänimaailmaan, se voi kehittää lihaskuntoaan spurttailemalla toisten koirien ja pentujen kanssa kilpaa ja irtoamista ruokakupille voi treenata erilaisissa ympäristöissä. Kropanhallintaa voidaan opettaa ja vahvistaa ikätasolle sopivalla tavalla.

Agilityesteistä ehkä turvallisin pennulle on putki, joka ei sekään ole täysin riskitön kuten aiemmin jo todettiin. Pelkkien putkien tuoma hyöty pennulle on kuitenkin aika mitätön, aikuinen koira todennäköisesti hoksaa ne putket aivan yhtä nopeasti tai nopeamminkin kuin pentu. Rimattomia hyppyjä monet eivät suosittele ja pennun hypyttäminen on aina riski. Pennun koordinaatikyvylle ei myöskään sovi vaativat kontaktiesteet eivätkä kepit. Keppien fyysisyyttä väheksytään aivan liikaa, koska esteellä koira etenee maan tasassa. Hyvä pujottelu kuitenkin vaatii äärimmäisen hyvää kehonhallintaa, jota pennulta ei voi vaatia eikä "sinnepäin" suorituksen opettaminen takuulla edistä tulevaa uraa.

Pennun kanssa maltti on valttia, ensin kasvetaan ja opitaan käytöstavat ja vasta sen jälkeen, mikäli terveyspuoli on kunnossa, aloitetaan lajiharjoittelu. Agilitykoiran hankkimisessa on se potentiaalinen riski, että mikäli koira ei olekaan priimaa terveydeltään, päädytään agilityharrastajien suosimiin tekosyihin: "Mielummin viisi vuotta täyttä elämää kuin useampi tylsä elinvuosi", "Koira rakastaa agilityä niin paljon, että olisi väärin kieltää se siltä" ja "No ei nää ykkösen kyynäret/deen lonkat/selkämuutokset nyt niin pahoja oo ja monet sairaammatkin on pärjännyt agilityssä!". Voin vain kuvitella, miten pahalta tuntuu kun on ehkä vuosia suunnitellut koiran ottoa, etsinyt täydellisen yhdistelmän lajia silmälläpitäen ja tehnyt pennun kanssa pohjia myös tulevaa lajivalintaa ajatellen,
ja kaiken sen työn jälkeen eläinlääkäri antaa tuomion vaikkapa risasta luustosta. Siitä pettymyksestä huolimatta ohjaajan vastuu olisi ymmärtää koiran terveyden tuomat rajoitukset, ymmärtää, että fiksumpaa on valita jokin toinen laji. 

 

Peruskunnossa ja huippukunnossa

Agilitykoiran tulee olla erinomaisessa fyysisessä kunnossa. Sen tulee olla nopea, sen täytyy olla niin kestävä, että se jaksaa kisapäivänä useamman startin, ja samaan aikaan vaaditaan myös voimaa hyppyihin. Siltä vaaditaan myös erittäin hyvää kehonhallintaa ja ketteryyttä. Agilitykoira vaatii monipuolista liikuntaa, monipuolisessa maastossa. Lajiharjoittelua ei koskaan saisi pitää treenimuotona, vaikka toki treenipäivien liikunnoissa huomioidaan treenin tuoma rasitus. Koira vaatii myös lepoa, paljon lepoa, lihasten täytyy saada palautua harjoitusten välissä. Omistajan vastuulla on huolehtia, että koiran peruskunto on niin hyvässä kunnossa, että se pystyy harjoittelemaan vaativaa lajia. Omistajan tulee myös huomata milloin kunnossa on muutoksia, jotka vaativat treenitauon pitämistä.

Agilityn haasteena on myös ympäri vuoden kilpaileminen, yksikään koira ei voi olla huippukunnossa koko vuotta ja vuoden jaksottaminen on haaste ohjaajille. Kajaanissa kilpailuja on tänä vuonna huhti-, elo- ja syyskuussa. Täällä on kova kynnys jättää kotikisat välistä kun niitä ei ole monia vuosittain, etelässä tilanne on vähän parempi kun kilpailuja on lähettyvillä enemmän. Narttukoirien juoksutauotkin vähenevät kun kilpaileminen kolmosissa on sallittu juoksuisillekin. Uroksille ei moisia taukoja tule, vaan ohjaajan tulee itse tietoisesti pitää taukoa. Taukojen ajoittaminen tuntuu olevan oma taiteenlajinsa, missä vaiheessa ja minkä pituisesta tauosta mikäkin koira hyötyy eniten?

Peruskunnon ylläpitämisen lisäksi agilitykoiran lihaksistoa täytyy huoltaa muutenkin. Tärkeintä on huolehtia asianmukaisesta lämmittelystä ja jäähdyttelystä, kylmä koira loukkaantuu huomattavasti herkemmin kuin lämmitelty. Talvella kovissa pakkasissa lämmittelyn tarve korostuu entisestään. Agility jumiuttaa koiraa herkästi ja säännölliset hierojakäynnit tekevät hyvää koirille. Tosin ääripäänä voidaan nostaa esille koirat jotka vaativat agilityn vuoksi parin viikon välein fyssarikäyntejä ja hierojanaikoja. Ei rakenteeltaan korrekti ja agilityssä toimiva koira vaadi jatkuvaa hoitoa. Jos koira on jumissa jatkuvasti hyvästä kunnosta ja asiallisesta harjoittelusta huolimatta, pitäisi selvittää syy eikä sokeasti vaan hoitaa oireita. Ja jättää agility koirille, joiden fysiikka kestää lajin vaativaa rasitusta.

Ohjaajan vastuu

Ohjaajan ja omistajan vastuu on tullut esille jo tuhat kertaa, mutta tässä lajissa sitä ei voi liikaa korostaa. Agilitykoiran loukkaantumisiin voi ohjaaja vaikuttaa niin monella tapaa. Ohjaajan vastuu on valita laji, harrastuspaikka ja -puitteet, treenitahti ja tavoitteet koiransa mukaan. Agilityradalla ohjaajan vastuulla on ohjata koiraa niin hyvin, että koira tietää hyvissä ajoin minne mennään ja pystyy suoriutumaan esteistä parhaan osaamisensa mukaisesti. Koirat pyrkivät miellyttämään ihmisiä ja monista loukkaantumisvideoista näkee, miten koira luottaa sokeasti ihmiseen ja esimerkiksi lähtee aivan myöhässä hyppäämään ja loukkaantuu sen vuoksi. Moni vamma olisi paremmalla ohjauksella ehkäistävissä, se on karu asia myöntää, ottaen huomioon että jokainen on aloittelija joskus.

Ohjaajalta vaaditaan järjetön määrä uskallusta toteamaan vaikka kisapäivänä, että kisarata on liian haastava ohjata turvallisesti. Miltei kaikki lähtevät radalle epävarmuudesta huolimatta yrittämään. Koirat tekevät kaikkensa paikatakseen mokat, ne lukevat ohjaajia äärimmäisen tarkasti ja liian haastavalla radalla ohjaaja ei pysty ohjaamaan riittävän selkeästi ja koira voi päätyä vammautumaan yrittäessään paikata ohjaajan puutteita.

Agilityohjaajan tulee olla itsekriittinen ja ymmärtää omat vahvuudet ja heikkoudet. Virhearvio oman ehtimisen suhteen voi johtaa rumiin törmäyksiin joissa voi vammautua sekä koira että ohjaaja. Ohjaajan tulee kehittää omaa osaamistaan sekä koiran osaamista niin, että kokonaisuus on tasapainoinen koirakko joka kykenee suoriutumaan radoista asiallisesti.

Uskallusta ohjaajalta vaatii myös se, että malttaa jättää kilpailut väliin mikäli kilpailupuitteissa on jotain puutteita. Toivoisin, että yhä useampi ohjaaja uskaltaisi jättää startin välistä, mikäli olosuhteet ovat vaaralliset koiralle. Ohjaajalta vaaditaan myös malttia tavoitteiden asettamisen suhteen. Kilpailuhenkisyys ja tavoitteellisuus eivät ole huonoja ominaisuuksia, mutta niistä tulee olla valmis joustamaan mikäli se on koiran parhaaksi. Suuret tavoitteet ovat ihan OK, mutta niihin tulee pyrkiä niin, että pystyy koko taipaleen ajan - ja sen jälkeen - katsomaan itseään peiliin.

  Tuomarin vastuu

Agilitytuomarilla on valtavasti vastuuta. Tuomarin tulee kehittää radat jotka testaavat monipuolisesti koirakkojen kykyjä ja taitoja. On veitsenterällä tasapainoilua kun kehittää ratoja, jotka testaavat riittävän monipuolisesti osaamista, joissa on riittävästi haastetta, mutta jotka eivät ole vaarallisia koirille tai ohjaajille, joiden taidot eivät vielä ole toivotulla tasolla. Tuomareiden rataprofiileita seurataan jatkuvasti, treeneissä treenataan juuri sitä, mitä kisoissa oletetaan tuomareiden testaavan. Agilityn tason noustessa huimaa vauhtia rataprofiilit ovat yhä vaativampia. Takaakiertoja käytetään paljon, esteille on hankalia kulmia ja ohjaajan tulee ylemmissä luokissa hallita valtavasti ohjauskuvioita tehdäkseen ideaalin suorituksen.

Nettikeskustelussa väläytetty idea agilityn valioluokasta on mielestäni mainio, lisäämällä yhden tasoluokan jo valioituneille koirille voisi kolmosluokan vaikeimmat kiemurat jättää sinne. Nyt ongelmaksi muodostuu se, että samoissa kisoissa samassa luokassa voi olla ensimmäisen agilitykoiransa juuri kolmosiin nostanut ohjaaja sekä ohjaaja jolla on taskussa useampia arvokisavoittoja. Mikäli tuomari suunnittelee radan sellaiseksi, että huiputkin saavat haastaa itsensä, on ensimmäisen koiransa kanssa kilpaileva äkkiä asemassa, jossa kokemuksen puute lisää koiran loukkaantumisriskiä kohtuuttomasti.

Loukkaantumisia

Nyt on paljon puhuttu riskeistä ja loukkaantumisista, mutta mitä ne ihan oikeasti ovat? JAVMA:n tutkimukseen osallistui 3801 agilitykoiraa, loukkaantumisia oli 1209 koiralla, eli 31,8% koirista. 27,6% koirista loukkaantui useamman kerran. Samassa tutkimuksessa yleisimpiä vammoja olivat pehmyskudosvammat (52,9%), venähdykset (20,4%) sekä ruhjevammat (13,1%). Vammoista 22,9% kohdistui olkiin, 18,5% selkään, 12,4% kaulaan ja 13,2% varpaisiin. Loput 33% olivat muita vammoja. Vammoista 50,5% oli lieviä, parantuivat alle kuukaudessa, 44,6% vakavia, vaativat yli 2kk hoitoa ja loppujen vakavuutta ei oltu määritelty. Loukkaantumisia sattui yhtälailla kilpailuissa ja harjoituksissa. Loukkaantumisia sattui enemmän mikäli: koiralla oli alle neljä vuotta kokemusta agilitystä, ohjaajalla alle visi vuotta kokemusta agilitystä tai koiralla oli aiemmin ollut loukkaantumisia agilityssä. Bordercolliet olivat muita onnettomuusalttiimpia, vaikka luvut suhteutettiinkin rotukohtaisiin koiramääriin.

Clean Runin tutkimuksen tulokset eroavat hiukan JAVMAn tutkimustuloksista, pääpiirteittäin kuitenkin samansuuntaisia tuloksia. Onnettomuuksia sattui 33% koirista. Loukkaantumisista 58% sattui kilpailujen aikana. Bordercolliet olivat yleisimpiä loukkaantumaan (17% terveinä pysyneistä, 25% loukkaantuneista) ja edustivat suurempaa osaa loukkaantuneista kuin terveinä pysyneistä. Sekarotuiset loukkaantuvat harvemmin (13% terveinä pysyneistä, 7% loukkaantuneista) joka johtunee siitä, että useimmat eivät harrasta niin tosissaan ja kilpailuhenkisesti sekarotuisten kanssa.
Pehmytkudosvammat olivat yleisimpiä vammoja myös Clean Runin kyselyssä.  Kolmen yleisimmän rodun yleisimmät vammat vaihtelivat jonkin verran, yhteistä kuitenkin oli, että selkä-, olka- ja polvivammat olivat yleisimpiä.

Käytännössä loukkaantuminen voi olla mitä vain. Koira kolauttaa riman rumasti alas ja sotkeentuu hetkeksi rimaan. Rengasta tai muuria päin hyppääminen. Liukastumiset eri esteillä tai esteiden välissä. Koiran virhearvioista johtuvat yllättävät tapaturmat. Ohjaajan ja koiran yhteentörmäykset. Koira voi venäyttää jalkansa niin, että se ontuu parin askeleen ajan tai se voi kolauttaa niskansa niin, että niskat katkevat. Jokainen tapaturma on omansalainen ja valitettavasti kaikki on mahdollista.

Mitä sitten?

Koiran loukkaantuessa suoritus keskeytetään, loukkaantumisen vakavuus koitetaan arvioida (tulee huomioida, että koira ei välttämättä kesken treenin ja kiihkon näytä kipua!) ja sen perusteella päätetään jatkotoimet. Vähänkään vakavammissa tapauksissa kannattaa mennä eläinlääkäriin ja eläinlääkärin kanssa keskustella jatkotoimenpiteistä. Treenaamista ei jatketa ennen kuin koira on täysin toipunut ja varmuudella kunnossa. Pidemmän sairasloman jälkeen koiralle pitää hankkia menetetty peruskunto takaisin ennen radoille paluuta.


Pari linkkivinkkiä:

Blogiteksti (englanniksi)
Agilityyn liittyvistä vammoista (englanniksi)
Lotta & Plikka, blogiteksti 
Tanja Kotin haastattelu, toinen
Heli Hyytiäinen, luentomuistiinpanot
Ohjaajien vammoista
Lajianalyysi, ohjaajien vammat