Nuorissa harrastajissa on tulevaisuus, sitä monesti muistutellaan. Keskustelu koiraharrastajien tulevaisuudesta tuntuu kuitenkin usein kääntyvän moittimiseksi; milloin talkootyön karsastamisen ja milloin diginatiivien tuloskeskeisyyden vuoksi. On mahdotonta sanoa, miltä koiraharrastus ja -harrastajien tulevaisuus näyttää, mutta muutoksen tuulet puhaltavat.
Koiraharrastus on muuttunut valtavasti vuosikymmenten aikana. Oli aika, kun koirat olivat ensisijaisesti apuna työssä ja harrastuksissa, nykyään koirat ovat yhä useamman työ ja ensisijainen harrastus. Valikoimaa harrastuslajeissa on yhä enemmän, ja toiminta on pirstaloitunut lukuisten eri yhdistysten ja yksityisten toimijoiden alaisuuteen. Ennen koiraharrastajia oli vähemmän, mutta yhteisö oli tiiviimpi. Yhdistykset edustivat kaikkia koiraihmisiä ja saman seuran toimintaan osallistui niin näyttelyiden, palveluskoiralajien kuin metsästyksenkin harrastajia. Aikana jona harrastajia oli vähemmän, toimintaan pääsi helposti mukaan vain saapumalla paikalle avoimiin koulutuksiin. Nykyään yhä useampi, etenkin aloitteleva, harrastaja tuskailee jo sen kanssa, että minne seuraan liittyä ja miten päästä toimintaan mukaan, kun kiinnostusta on enemmän kuin resursseja.
Yksityisten kouluttajien suosion kasvamisen myötä yhteisön merkitys on alkanut laskemaan. Koiran kanssa on helppo harrastaa koirakouluissa, eikä muiden koiraharrastajien kanssa tule välttämättä juteltua omien treenien ulkopuolella. Talkoot eivät enää vedä harrastajia puhaltamaan yhteiseen hiileen sateessa ja paisteessa, vaan koiran kanssa harrastaminen aikataulutetaan nettikaupassa klikkaamalla. Yksityisten kouluttajien etuna on tasaisempi taso, matalampi kynnys toimintaan osallistumiselle ja helpompi saavutettavuus. Yrittäjä palvelee asiakasta, kun taas yhdistyksessä vapaaehtoiset tekevät yhdistystyötä kaiken muun ohessa.
On kuitenkin selvä, että kun ihmisten kohtaamiset rotu- ja lajirajojen yli vähenevät, jää moni tietotaito siirtymättä eteenpäin. Oppimisen kannalta tärkeä kyseenalaistaminen jää ehkä vähemmäksi, kun toimii vain samanmielisten kesken omassa kuplassaan. Toisaalta samaan aikaan eri toimijoiden profiloituminen yhä pienempiin koiraharrastuksen palasiin on tuonut Suomeen huippuosaamista, joka ei olisi mahdollista, jos yritettäisiin palvella kaikkia kaikessa.
Kokemattomien koiraharrastajien haasteena on se, että harrastajalla ei ole vielä kokemuksen tuomaa kriittistä silmää saamaansa koulutukseen ja neuvoihin. Ensimmäistä neuvojaa on helppo uskoa, sadannen neuvojan neuvot menevät jo hyvin vahvan suodattimen läpi. Myös tutustuminen kattavasti useisiin eri lajeihin on nykyään vaikeampaa, koska kennelala on pirstaloitunut. On harmillista kuulla, että ensimmäistä kertaa koiraharrastuksista kiinnostuva turhautuu, kun tarjontaa on niin paljon, että aloitteleva eksyy siihen suohon. Yrittäjien suuntaan kuitenkin iso hatunnosto, on mukavaa nähdä valikoimassa tutustumiskursseja, jotka sopivat aivan aloitteleville koiraharrastajille ikkunaksi tähän hienoon harrastukseen.
Tämän päivän tietämys on tehnyt koiraharrastuksesta ehkä turhankin vaikeaa. On hienoa, että lisääntynyt tieto näkyy yhä edistyneempinä koulutusmetodeina, mutta samaan aikaan on harmillista, että ns. riviharrastajat eivät enää uskalla neuvoa kokemattomampia. Ennen oli luonnollista, että aktiiviharrastajat neuvoivat kokemattomampia, jotka neuvoivat aloittelijoita. Nykyään yhä harvempi harrastaja pääsee oppimaan muita neuvomalla. Kouluttaminen on tietysti suuri vastuu, mutta sen lisäksi se pitäisi nähdä suurena mahdollisuutena. Kenelläkään ei ole mahdollisuutta pitää määräänsä enempää koiria, mutta muita kouluttamalla pääsee oppimaan muidenkin koirilta. Nuoret harrastajat, jotka ovat syntyneet maailmaan, jossa jokainen työ vaatii kolmen vuoden opiskelun ja tittelin ovat usein ujoja jakamaan omaa tietämystään. Nöyryys ja ymmärrys oman tietämyksen rajallisuudesta on hyväksi, mutta jos jätämme neuvomisen vain guruille, kuka meitä neuvoo kahdenkymmenen vuoden päästä?
Koira-alan ammattilaiseksi oppii tekemällä
Samaan aikaan näiden muutosten kanssa on kuitenkin tapahtunut huima kiinnostuksen nousu koira-alan opinnoissa. On uskottava, että osittain se massa, joka näyttäytyy talkootöitä vieroksuvina harrastajina, hakeutuu samaan aikaan opiskelemaan koirista työtään. Itse törmäsin eläintenhoitajaopinnoissani moneen, joka haaveili koirista ja kouluttamisesta ammattina. Yhdelläkään heistä ei tainnut olla aiempaa kokemusta kouluttamisesta. Haluaisin rohkaista jokaista kouluttamisesta haaveilevaa aloittamaan jo nyt. Kokemusta voi kartuttaa helposti vaikka toimimalla kokeneemman kouluttajan apuna. Oppimisen aloittamista ei kannata lykätä siihen, että on muodollisesti pätevä.
Jos haaveena on koiriin liittyvä työ, kannattaa hyödyntää jokainen mahdollisuus oppia koirista. Virallisista opinnoista saa paljon hyötyä, mutta sen lisäksi on niin paljon muitakin mahdollisuuksia oppia. Klinikkaeläintenhoitajana hyötyy takuulla, jos on opetellut koirien käsittelyä vaikka hoitamalla tuttujen koirien turkkeja tai leikkaamalla kynsiä. Koirahierojaksi opiskellessa on takuulla kiitollinen siitä, että on tutustunut koirien kehonhallintaan agilityn parissa. Koiran kouluttamisessa kaikille herkuille ja leluille nyrpistelevä shiba voi olla se kaikkein opettavaisin kohtaaminen.
Sen lisäksi, että käytännössä viettää mahdollisimman paljon aikaa koirien parissa, kannattaa opiskella myös teoriaa itsenäisesti. Kirjastoissa on kirjoja, suosittelen lainaamaan ne kaikki ja lukemaan niitä, kunnes osaa itse sanoa mikä niistä on hyvä ja miksi. Suosittelen lainaamaan jopa niitä 70-luvun kauhistuksia, joissa koiraa kehotetaan kohtelemaan suorastaan väkivaltaisesti. En siksi, että kukaan enää niitä neuvoja tänä päivänä alkaisi noudattaa, vaan jotta muodostuisi mahdollisimman kattava kuva myös koiraharrastuksen historiasta.
Koira- ja eläinalan koulutus on vielä kovin hajanaista ja vaihtelevan tasoista. Sen lisäksi mikään tutkinto ikinä ei voi antaa kenellekään valmista ammattitaitoa. Koulutus antaa valmiuden jatkaa oppimista työelämässä, ei suinkaan ole päätös oppimiselle. Aina on mahdollisuus oppia lisää, jos on vain siihen valmis. Aina voi kysellä, kyseenalaistaa ja keskustella.
Tulevaisuuden työelämä näyttäytyy kovin epävarmana. Todennäköisesti tulevaisuudessa on enemmän ihmisiä, joiden tulot kasaantuvat monista eri lähteistä. Koira-alan ammattilainen voi olla vaikkapa päivällä koirahieroja, illalla kouluttaja ja viikonloppuisin valokuvaaja. Joku toinen saa elantonsa kokonaan tekemällä videoita koiristaan, kolmas pyörittää eläinkauppaa ja neljännellä on hoitola ja ongelmakoirakoulutusta. Alasta kiinnostuneiden nuorten kannattaa ehdottomasti opetella monipuolisesti eri taitoja jo tulevaisuuden työmahdollisuuksien maksimoimiseksi.
Vaatii hurjasti rohkeutta lähteä opettelemaan asioita kokeilemalla, mutta koira- ja eläinalalla on vielä valtavasti töitä, joihin ei ole mitään oikeasti osuvaa koulutusta. Tämä rohkeuden puute nähdään usein laiskuutena ja saamattomuutena. On kuitenkin huomattava, että tänä päivänä on vaikeampi olla ihan puhtaasti amatööri, kun kaikki maailman huippuosaaminen on vain klikkauksen päässä. Toivoisin jokaiselle nuorelle rohkeutta uskaltaa aloittaa, sillä se rohkeus yhdistettynä aitoon kiinnostukseen vie pitkälle.
Koirankasvatuksen haasteet tulevaisuudessa
Nuoret koiraharrastajat ovat tietysti myös koirankasvatuksen tulevaisuus. Kasvattaminen on luonnollinen jatkumo myös tulevaisuudessa monen harrastukselle ja elämäntavalle. Koirien kasvattamisen apuna on nykyään paljon hienoja työkaluja, ja globalisoituminen näkyy myös kasvatustyössä. Koirien sukutaulut, terveystiedot ja tulokset ovat helposti löydettävissä ja netissä on helppo verkostoitua yli maarajojen. Lentolippuja saa ennätyshalvalla ja nuorten kielitaito on erinomaista ja mahdollistaa sekin rotuun ja rodun harrastajiin ja kasvattajiin tutustumisen paremmin kuin koskaan ennen. Kaikesta tästä huolimatta moni näkee koirankasvatuksen tulevaisuuden synkkänä.
Terveystutkimukset ovat helposti saatavilla ja ne tuottavat helposti mitattavaa dataa, johon on helppo perehtyä. Diginatiivi vääntää lonkkatuloksista hienot diagrammit ja laskeskelee prosentteja, googlettaa ulkomaalaisia geenitutkimustuloksia ja kirjaa niitä itselleen ylös. On helppo luulla, että tuntee suvun terveystilanteen, kun tuntee suvun terveystulokset kahdeksanteen polveen saakka.
Koirien sairauksista ja vaivoista moni on hankalasti tutkittavissa ja mitattavissa. Monet sairaudet jäävät nykytiedollakin diagnosoimatta luotettavasti. Epilepsia voi olla todellisuudessa myrkytys tai aivokasvain. Terve koira voikin olla epileptikko, joka on saanut elämänsä ainoat kohtaukset omistajien ollessa poissa. Koiran suolistovaivoja ei voida laittaa yksiselitteiseen asteikkoon, allergiaa ei voida ilmentää kirjaimin. Monet vaivat, jotka heikentävät koiran elämänlaatua ovat hankalia todentaa ja tallentaa tiedoksi muille. Lisäksi jokaisen käsitys avoimuudesta on erilainen. Toinen tiedottaa kasvattinsa päivän mittaisesta ripulista ruokaa vaihtaessa, toinen kuittaa vanhuuden epämääräisen oireilun vanhuudeksi; normaaliksi osaksi koiran elämää, eikä kerro siitä muutoin kuin suoraan kysyttäessä.
On turhauttavaa todeta, että kasvattamiseen liittyy aina valtavia riskejä. On turhauttavaa myöntää edes itselleen, että kasvattien suvussa voi olla paljon vikoja ja sairauksia, joista itse ei ole tietoinen. On suorastaan epäreilua, että kaikkien terveystulosten huolellisen syynäämisen jälkeen, kaiken työn vesittää jostain periytyvä vakava sairaus. Jos alkaa ajattelemaan riskejä liikaa, ei uskalla koskaan kasvattaa. On helpompi keskittyä minimoimaan niitä riskejä, joihin voi vaikuttaa.
Ennen terveystutkimusten yleistymistä oli pakko luottaa enemmän omiin ja luotettavien ihmisten havaintoihin. Terveyttä piti analysoida koiraa nähdessä ja koskiessa. Muiden kasvattajien koirista piti kysellä ja niitä piti tavata henkilökohtaisesti. Tämän pitäisi olla yhä edelleen kasvattamisen ytimessä. Tutkimukset ja tilastot ovat erittäin hyödyllinen apuväline kasvattamiselle, mutta koiraa näkemättä ei pitäisi tehdä mitään johtopäätöksiä. Jokainen pidempään harrastanut tietänee koiran, jonka harrastustulokset kertovat paljon enemmän ohjaajan sisukkuudesta ja periksiantamattomuudesta kuin koiran luonteesta. Luustokuvia lausutaan välillä niin päin mäntyä, että paneeli muuttaa tuloksia monta pykälää. KoiraNet ei kuitenkaan kerro meille, onko koiran ohjaaja vain harvinaisen lahjakas ja jääräpää, vai onko koiran koulutettavuus oikeasti erinomainen. KoiraNet ei kerro meille, onko lonkkatuloksissa kyseessä se inhimillinen virhe, jonka vuoksi lonkkamaljaton koira on lausuttu A-lonkkaiseksi.
Saatavissa olevan datan myötä on helpompi kasvattaa ilman omaa silmää ja näkemystä kasvatustyölle. On helppo tavoitella ulkonäköä, käyttöominaisuuksia ja terveyttä ja pyrkiä tavoitteeseen jalostamalla dataa tulkitsemalla. Varmasti näin saadaan aikaiseksi myös loistavia yhdistelmiä ja loistavia koiria. Jos kuitenkin halutaan myös jalostaa, eikä vain kasvattaa muutamaa pentuetta, on pakko käyttää muitakin koiria kuin niitä jotka näyttävät tilastoissa huippukoirilta. Siinä vaiheessa, kun jalostuskoiria etsitään muualta kuin tunnetuista suvuista nousee esiin koirien henkilökohtaisen tuntemisen ja tarkastelun merkitys. Yksittäinen terveeksi tutkittu ja näyttelyissä palkittu koira tuntemattomasta suvusta voi olla periyttäjänä ihan mitä tahansa.
Tällä hetkellä näyttää kovasti siltä, että parinkymmenen vuoden päästä näitä mysteerikoiria (suvussa ei juuri terveystuloksia) on todennäköisesti vähemmän. Valistustyön ansiosta yhä useampi maallikko kotikoiran omistaja haluaa tutkituttaa koiransa. Odottamalla, että kaikissa roduissa herätään terveystutkimuksiin, tapetaan monet rodut sukupuuttoon. Rotujen geenipooli kapenee liiaksi, jos tilastojen nimeen vannovat kasvattajat karsastavat mysteerikoiria ja -sukuja. Sama pätee tietysti myös toiseen suuntaan.
Nuorilla harrastajilla on loistavia keinoja verkostoitua erityisesti samanmielisten (nuorten) harrastajien kanssa. Pikaviestimissä on helppo jutella koirista ja kasvatuksesta ja jakaa omia ajatuksiaan. Verkostoituminen myös niihin pitkän linjan kasvattajiin olisi äärimmäisen tärkeää. Tietotaitoa, jota ei mistään netistä löydä, voi löytyä vaikkapa terveystutkimuksia väheksyvän “väärän linjan” kasvattajalta, josta on ollut alkuun erittäin negatiivinen kuva. Joskus voi tulla tilanne eteen, jossa järkevintä uutta verta omiin linjoihin toisi juuri sen “vanhan jäärän” koirat. Siinä vaiheessa on kiitollinen, jos on tutustunut myös siihen osaan rodusta, joka ei ole lähinnä omaa ideaalia, ja myös siihen kasvattajaan jota ei tavoita Facebookissa parin minuutin viiveellä.
Linda Haapaniemen muistolle,
sinä olit se koiraharrastuksen tulevaisuus, joka kaikkien olisi pitänyt nähdä
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti